How was your friday night?

Onneksi pääsen pois. Vanhempien viimeisin tempaus syöksi mut jonkinlaiseen katatoniseen tilaan. Alkakaa nyt huutaa mun bulimiasta pikkusiskon edessä. En pysty enää ikinä katsomaan sitä silmiin. Se tyttö on mulle niin tärkee, en halua, että se tietää tällaisista asioista, sen ei tarvitse. Mun pitäisi olla sen tukena, joku johon voi aina turvautua, ei toisin päin.

Siinä ne sitten kiljui, keskellä olohuonetta. Leipä muka syöty, haistakoon vitun. Koitin paeta, mutta faija ei päästänyt. Kai nyt keneltä tahansa lähtee jalat alta jos ahdistetaan nurkkaan sillä tavalla. Ei musta saa pitää kiinni, kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Ei se ole syy lyömisellä uhkaamiselle, isä se osaa aina sanoa ne oikeat sanat. Luulisi niiden ymmärtävän, että mua hävettää muutenkin ihan tarpeeksi. Ilman kaikkea tota paskaa. Ihan niinkuin en piiskaisi itseäni joka päivä muutenkin. Ihan niinkuin olisin jotenkin onnellinen tällaisena. Turha niiden on huolia, että pitäisin itseäni minkäänlaisessa arvossa. Onnistun kyllä rankaisemaan itseäni ilman niitäkin.

Aamulla ne pakotti mut tekemään sen mitä pelkäsin eniten, soittamaan lääkärille. "Hei, olen sairastunut syömishäiriöön, en todellakaan aio kertoa itsestäni teille mitään enkä kaipaa apuanne. Kenenkään ei tarvitse sekaantua mun elämääni. Mutta haluaisin nyt silti ajan lääkärille sillä toi yksi mulkku pitää mua kiinni täällä niin kauan kunnes sen teen. Otatteko vastaan?" Ihan loistavaa, ensi keskiviikkoon mennessä täytyy siis keksiä joku toimintasuunnitelma. Haluan vetää pään täyteen tänään, unohtaa kaiken. Alkon kautta kotiin.