Huomenta Maailma

Tässä sitä taas kerran ollaan, hereillä keskellä yötä. Sain nukuttua autuaat neljä tuntia ennen tätä ihanaa yöllistä yllätystä. Melko normaaliahan tämä jo on, mutta kun uni saldo on jäänyt joka päivä syyskuun ajan sinne muuutaman säälittävän tunnin kieppeille, niin en oikein käsitä. Mikä on muuttunut? Alipainosta se ei voi johtua, olen ollut sellaiseen tarpeeksi fucked up jo kauan. Ehkä kehoni rankaisee minua, koska painoni ei suostu tippumaan niihin tavoiteltaviin kolmosella alkaviin lukuihin. Pyöreästä 40:stä on tullut jo liian pitkäaikainen seuralainen, syytetttäköön sitten säästöliekkiä tai mitä tahansa. Kyllä minua saakin rankaista.

Nukkumisen vaikeus käy jo melko raskaasti. Miten voisin olla tehokas ja sosiaalinen, jos kehoni kehottaa minua vetäytymään vällyjen väliin heti aamusta alkaen? Tätä tahtia en tule saamaan koko syksynä mitään aikaiseksi. Eipä siinä toisaalta mitään yllättävää olisikaan. Eniten vituttaa se, että itsekurin säilyttäminen puolikuolleena on vaikeaa, sillä ruoalla itseni turruttaminen on lähimpänä vaihtoehtona nukkumiselle. Kaipaan niitä aikoja, kun olin pirteä ja menevä. Silloin en edes muistanut kaipaavani ruokaa.

Koitan vaipua takaisin koiran uneeni, luultavasti tuloksia saamatta, huomista aamuluentoa murehtien.
Hyvää yötä.

Olen ollut kiltisti. Moneen päivään en ole suuhuni muuta kumonnut kuin kahvia sekä muutaman satunnaisen porkkanan. Olen virkeä ja iloinen, jaksan opiskella, jaksan nähdä ystäviäni.

Toivoisin voivani sanoa noin yvällä omatunnolla. Hetken jo ajattelin jopa valehtelevani. Tämä blogi on kuitenkin minun päiväkirjani, ja jos puhunkirjoitan tänne paskaa niin peli on menetetty kokonaan. Itselleni en halua valehdella. Enkä teille.

Opiskelu on  alkanut aivan loistavasti. Päivät ovat kuluneet krapulassa (ahmien) ja illat nestemmäisiä kaloreita kurkustani alas kaataen. En ymmärrä. Olen niin tyytymätön, surullinen. Miksen voi elää elämääni kuten haluaisin, se ahdistaa. En ymmärrä tätä pakkomiellettä tehdä itsestäni onneton. Joku pääni sisällä ei halua minun antaa olla onnellinen. Yksiinkään fysiikan laskareihin en ole koskenut, koska haluan rypeä itsesäälissä kotona ruokaan hautautuen. Illalla lähdetään sitten näkemään niitä tyhjänpäiväisiä ihmisiä kaunis tekohymy naamalla, leikkien, että kaikki on hyvin. Ehkä makaan "mielummin" television edessä, koska on melko voimia vievää esittää vahvaa ja onnellista. Ehkä en halua esittää. En tiedä.

On taas kerran aika sanoa: nyt kaikki muuttuu. En tiedä uskonko enää itseäni. Periksi antaminen olisi niin helppoa. Toisaalta pääsen pian pois täältä, näiden seinien sisältä. Pakoon näitä ihmisiä jotka haluavat parastani. Pian saan päättää itsestäni, ja ennen kaikkea en ole kokoajan ruoan ympäröimänä. Oma koti on enää parin päivän odotuksen päässä. Se antaa voimia. Se antaa uutta uskoa. Toivotaan, että olen oman luottamukseni arvoinen enkä pilaa tätäkin mahdollisuutta.

Tupakka tasatkoon hengitykseni.

Öisiä hengenahdistuksia vol 1

Tää on taas näitä iltoja. Makaan sängyssä selälläni kattoa tuijoittaen. Tunnen kuinka sydän pyrkii ulos rintakehästä, kurkkua kuristaa enkä saa henkeä. Pelottaa sekä ahdistaa ja pahinta on se etten tiedä mikä. Tuntuu niin voimattomalta. Siltä ettei mistään tule mitään varsinkaan kun en edes jaksa yrittää. Ja se hävettää, se hävettää niin paljon. Puhun nyt kaikesta, niin pienestä asiasta kuin opintotuen hakemisesta sekä niinkin suuresta kuin sosiaalinen elämä tai opiskelu. Tuntuu siltä kuin roikkusin tässä elämässä vaan kynsieni varassa eikä mulla oo tarpeeks halua kiskoa itseäni ylös saati päästää irti. Tai sitten en tiedä kumpaa haluaisin. Kaikki näyttää taas niin lohduttomalta enkä tiedä miksi.

Haluaisin ymmärtää itseäni. Haluaisin tietää mitä oikeasti haluan. Haluaisin oppia tuntemaan itteni. Haluaisin saada jotain aikaan. Haluaisin mitä tahansa. Kauheinta on se, että musta tuntuu ettei mulla ole oikeutta olla tälläinen, tuntea näin. Mulla on kaikki, mutta ei silti mitään. Ja jos mikään ei ole tarpeeksi, jos mikään ei saa mua jaksamaan, ponnistelemaan, niin miksi mä en vain päästä irti. Haluaisin pystyä huuhtomaan itteni veden mukana alas viemäristä, kadota jonnekin. Haluaisin pystyä luovuttamaan, mutta en halua myöntää sitä.

Ajatus ei kulje, tai oikeastaan se kulkee ihan omia reittejään. Sellaisia joita en pysty itsekään seuraamaan. Rintaan pistää. Haluaisin itkeä itseni uneen, mutta tuntuu siltä, että ei ole mitään syytä itkeä. Täytyy esittää vahvaa jopa itelleni. En ymmärrä.

Ehkä siitä tässä on kysymys. En vain ymmärrä mitä järkeä tässä on. Mitä järkeä missään on. Miksi edes pitää yrittää, jos ei ole mitään mitä odottaa, mitään minkä takia taistella. Jos kaikki hyvä on vain hetkellistä, mutta kärsimys jatkuvaa. Maailma tuntuu niin harmaalta, niin tasapaksulta. 

Mitä jos en koskaan löydä värejä, joilla maalata elämääni kauniimmaksi?

Mitä jos kaikki on tässä? 

Erävoitto

Ensimmäinen päivä ilman oksentamista takana varmaankin.. no, en edes muista kuinka kauan edellisestä on. 226 kaloria pidetty sisällä ja yhtäkkiä olenkin yskimässä keuhkojani pihalle samaan aikaan kun silmissä mustenee. Voinko syyttää ruokaa sairastumisesta, ehkä olen allerginen? Toivossa on hyvä elää.

Tunnen jokaisen haavan, jokaisen turvonneen osan nielussani. Tunnen röpelöiset hampaani, jotka naarmuttavat jo ennestään rosoista kieltäni. Ensimmäistä kertaa on myös käsinkosketeltavan selvää kuinka mätä olen. Itseinhon kasvaessa alkavat iltaiset viinirypäleeni velloa vatsassa ulospääsyä vaatien. "Ei ole vielä liian myöhäistä!" Se on täällä taas.

Olen luottavaisin mielin, pystyin vastustamaan Sitä. En ole juossut jääkaapille hiljeentääkseni ääniä päässäni. Suu täynnä ruokaa en kuule Sitä. Kun keskityn pureskelemaan mahdollisimman nopeasti vessanpönttö horisontissa odottaen on vaikea keskittyä muuhun. Silloin saan rauhan muulta maailmalta. Mutta väärin se on. Väärin on se tunne, jonka joudun kohtaamaan heti kun hoipun ulos vessasta. Siitä eroon pääsemiseksi on jälleen hukuttauduttava ruokaan.

Mutta ei tänään.
Sillä tänään olen vahva.
Tänään nauran Sen ulos pääni sisältä.

To Life without food

Joudun aloittamaan blogini uudella nimellä, salassa niiltä, jotka niin salakavalasti kaivautui mun henkilökohtaiseen elämään edellisen välityksellä. Liian moni läheinen tonki mun salaisuudet käsiinsä ja käytti niitä mua vastaan. Aion olla tarkempi tällä kertaa, en halua enää jotuta siihen tilanteeseen, jossa olin kesällä. Jonka seurauksista kärsin edelleen. Ei perhe, ei ystävät ei edes työnantaja anna mun enää olla rauhassa. On äärettömän vaikeaa teeskennellä, kun kukaan ei usko. Onneksi pahin on ohi. Onneksi pian saan olla rauhassa, saan päättää omasta elämästäni ilman, että kukaan kertoo mulle miten elää ja kuka olla. Onneksi saan pian olla vastuussa itsestäni, olla vapaa.

Tällä hetkellä moni uskoo tai ainakin haluaa uskoa haluuni parantua, haluuni olla "normaali". Tavallaan se on tottakin. Kyllä minä haluankin parantua. Haluan päästä eroon tästä monsterista sisälläni, joka pakottaa mut ahmimaan puoliksi itkien jäälkaapin tyhjäksi ja sen jälkeen kyykkimään vessanpöntön yllä kunnes ylös ruokatorveani pitkin löytävät enää mahanesteet. Haluan kuunnella Häntä joka nauraen kertoo minulle joka kerta, kun nousen tärisevin jaloin kylpyhuoneen kulahtaneelta matolta, kuinka väärin syöminen on. Kuinka turhaa. Ymmärrän Häntä, rukoilen Häntä pelastamaan minut. Tiedän Hänen puhuvan totta. Muistan Hänet taas kun ahdan kylmää spagettikastiketta kurkustani alas ja huomaan, etten maista mitään. Palaset valuvat hitaasti vatsalaukkuani kohti ja samaa tahtia kasvavat pelko sekä ahdistus sisälläni. Toinen ääni nauraa makeasti, kun tietää jälleen saaneensa minut pauloihinsa: Se nauttii kivustani. Toinen ääni säälii minua, antaa luvan jälleen kerran vaipua vessan lattialle, antaa lupauksen ettei anna näin enää koskaan käydä. Hän saa minut uskomaan, että pystyn siihen. Riitely pääni sisällä käy jälleen liian äänekkääksi, joten nukahdan ja toivon, että kun herään olen kadonnut.

Oikeastaan uusi blogi osuu hyvään kohtaan elämässäni. Olen juuri päässyt yliopistoon sisään joka tuo tullessaan uuden alun. Tällä kertaa aion onnistua kaikessa, en aio antaa ruoan pilata elämääni. Olkoon blogini siis apuna sen vallasta eroon pääsemiselle. Ei enää lykkäyksiä ja turhia lupauksia. Alkakoon tästä matka uuteen, täydellisempään minuun.

Tulen tarvitsemaan apuanne.