Erävoitto

Ensimmäinen päivä ilman oksentamista takana varmaankin.. no, en edes muista kuinka kauan edellisestä on. 226 kaloria pidetty sisällä ja yhtäkkiä olenkin yskimässä keuhkojani pihalle samaan aikaan kun silmissä mustenee. Voinko syyttää ruokaa sairastumisesta, ehkä olen allerginen? Toivossa on hyvä elää.

Tunnen jokaisen haavan, jokaisen turvonneen osan nielussani. Tunnen röpelöiset hampaani, jotka naarmuttavat jo ennestään rosoista kieltäni. Ensimmäistä kertaa on myös käsinkosketeltavan selvää kuinka mätä olen. Itseinhon kasvaessa alkavat iltaiset viinirypäleeni velloa vatsassa ulospääsyä vaatien. "Ei ole vielä liian myöhäistä!" Se on täällä taas.

Olen luottavaisin mielin, pystyin vastustamaan Sitä. En ole juossut jääkaapille hiljeentääkseni ääniä päässäni. Suu täynnä ruokaa en kuule Sitä. Kun keskityn pureskelemaan mahdollisimman nopeasti vessanpönttö horisontissa odottaen on vaikea keskittyä muuhun. Silloin saan rauhan muulta maailmalta. Mutta väärin se on. Väärin on se tunne, jonka joudun kohtaamaan heti kun hoipun ulos vessasta. Siitä eroon pääsemiseksi on jälleen hukuttauduttava ruokaan.

Mutta ei tänään.
Sillä tänään olen vahva.
Tänään nauran Sen ulos pääni sisältä.