Olen ollut kiltisti. Moneen päivään en ole suuhuni muuta kumonnut kuin kahvia sekä muutaman satunnaisen porkkanan. Olen virkeä ja iloinen, jaksan opiskella, jaksan nähdä ystäviäni.

Toivoisin voivani sanoa noin yvällä omatunnolla. Hetken jo ajattelin jopa valehtelevani. Tämä blogi on kuitenkin minun päiväkirjani, ja jos puhunkirjoitan tänne paskaa niin peli on menetetty kokonaan. Itselleni en halua valehdella. Enkä teille.

Opiskelu on  alkanut aivan loistavasti. Päivät ovat kuluneet krapulassa (ahmien) ja illat nestemmäisiä kaloreita kurkustani alas kaataen. En ymmärrä. Olen niin tyytymätön, surullinen. Miksen voi elää elämääni kuten haluaisin, se ahdistaa. En ymmärrä tätä pakkomiellettä tehdä itsestäni onneton. Joku pääni sisällä ei halua minun antaa olla onnellinen. Yksiinkään fysiikan laskareihin en ole koskenut, koska haluan rypeä itsesäälissä kotona ruokaan hautautuen. Illalla lähdetään sitten näkemään niitä tyhjänpäiväisiä ihmisiä kaunis tekohymy naamalla, leikkien, että kaikki on hyvin. Ehkä makaan "mielummin" television edessä, koska on melko voimia vievää esittää vahvaa ja onnellista. Ehkä en halua esittää. En tiedä.

On taas kerran aika sanoa: nyt kaikki muuttuu. En tiedä uskonko enää itseäni. Periksi antaminen olisi niin helppoa. Toisaalta pääsen pian pois täältä, näiden seinien sisältä. Pakoon näitä ihmisiä jotka haluavat parastani. Pian saan päättää itsestäni, ja ennen kaikkea en ole kokoajan ruoan ympäröimänä. Oma koti on enää parin päivän odotuksen päässä. Se antaa voimia. Se antaa uutta uskoa. Toivotaan, että olen oman luottamukseni arvoinen enkä pilaa tätäkin mahdollisuutta.